Jeeeee

Ihastuminen ja rakastuminen herättävät välittömästi halun omistaa toinen ja sitä kautta (ja monta monta muuta kautta) antaa suhteelle otsikon ja lokeron, jotta siitä tulisi jotekin pysyvä. Että muut näkis, että tässä on rakkaussuhde, ja sen rajat määriteltäisiin oikein yhteisöllisesti. Ero vanhanaikaisen naimisiinmenon ja seurustelusuhteen välillä on aika pieni.

Miksi sitä oikein haluaa omistaa toisen? Eihän se kumminkaan ole mahdollista. Se päivä, kun toinen ei enää rakastakaan, tulee vääjäämättä silti. Mutta ehkä sitten on kiva, jos saa olla yhdessä siitä huolimatta. Antaa auton liukua eteenpäin elämän sileää maantietä pitkin, vaikka bensa on lopussa.

Ihminen on outo tyyppi.

Niin tuttu sekava tunne. Onneksi "pääsin" vakiutumaan eikä tarvi enää sitä sen kummemmin ihmetellä... Toivottavasti. Kop kop.

Tää oli hieno. Tuli tippa linssiin.

Olet, Olli, perimmäisten kysymysten äärellä. Kuvailet hyvin tilannetta, joka on yhtä aikaa / vuorotellen taivas maan päällä ja hirvittävää kidutusta. itsekidutusta vieläpä.

Osui ja upposi.

Piirsin susta. Enkä ees mitään ilkeetä.

Aww, suloista.

Hienoa, hienoa pohdintaa! Olet tärkeiden kysymysten äärellä toveri!

Mä oon sellainen ekoilla treffeillä vakiintuja (nyt ollaan siis jo niin vakavassa pisteessä että ASUNTOLAINE), mutta en ole koskaan nähnyt sitä omistamishaluna. Sehän ei tietenkään tarkoita, etteikö se sitä olisi. Tässä minulle pohdittavaa.

(Jotenkin olen aina ajatellut pariutumisen enemmän vaistona kuin jonakin, jota pitäisi kauheasti kelailla ja pelailla. Tai jotai.)

siis ASUNTOLAINA se sana oli.

Todella nautittavaa, kun ei tarvitse ajatella omia asioitaan itse. Liippaat niin läheltä, että riittää, kun luen tätä. Jää aikaa muillekin asioille.